World of Warcraft, osa 2

(Lue tästä osa 1)

Kun olin dingannut 80, minua pyydettiin muutaman kerran raidaamaan Naxxiin. En vielä ollut puhunut kovin paljoa muille kiltalaisille, enkä ollut koskaan raidannut, joten jahkailin menemistä aina niin kauan että kilta otti mukaan jonkun muun. Kuitenkin eräänä keväisenä päivänä minut saatiin raahattua raidiin. En tiennyt yhtään miten ryhmässä pelataan ja raidi taisi vieläpä olla 25-man versio. Latasin raid leaderin suosituksesta muutamat addonit (Recount, Omen) ja huomasin olevani Recountin hännillä tuhannen paikkeilla olevalla DPS:lläni. En tiennyt mitään rotaatioista tai muustakaan olennaisesta, mutta tiesin jossain olevan vikaa kun muut läiskivät yli 3k DPS:ää. Jouduin myös lataamaan Ventrilon ja vaikka en edes itse puhunut mitään (joko minulla ei ollut mikkiä tai sitten teeskentelin ettei minulla ole mikkiä), olin hirvittävän jännittynyt ja kauhuissani (mutta myös vähäsen innoissani) siitä että siellä olikin nyt oikeita ihmisiä pelaamassa kanssani eikä vain pikseleitä ruudulla.

Tuon ensimmäisen raidin jälkeen menin ja otin selville mahdollisimman paljon classistani. Rakastuin raidaamiseen enkä missään nimessä halunnut olla tiimin heikoin lenkki. Opettelin siis pelaamaan. DPS:äni triplaantui noin viikossa ja sainkin hyvää palautetta killan johdolta. Minulla on vieläkin tallessa se screenshotti, jossa guild leader kehuu kehittymistäni ja sanoo "keep up the good work", se tuntui tosi hyvältä. En tietysti ollut mikään kovin mahtava pelaaja vasta viikon raidattuani, mutta en todellakaan ollut enää se surkeinkaan.

Raidasin tuosta ensimmäisestä killasta saamieni kavereiden kanssa Naxxin, Ulduarin ja Trial of the Crusaderin. Naxxia ja Ulduaria raidasimme 25-manissa, mutta myöhemmin Ulduarin hard modeissa meillä oli mahtava 10-man ryhmä. Ulduarin hard modet ovat tähän mennessä olleet ehdottomasti parasta aikaa wow-urallani. Raidasimme 5-6 kertaa viikossa ja meillä oli hyvä yhteishenki. Olimme ehkä serverin top 10:ssa, vaikka emme olleetkaan kovin kilpailunhaluinen porukka. Meistä vain oli kivaa raidata yhdessä. Algalonia emme ehtineet saada nurin (kiltadraaman takia), mutta muistan ikuisesti sen riemun, kun vihdoin kaadoimme Yogg-Saronin. Aika on hieman saattanut kullata muistoja noista ajoista, mutta ainakin minulla oli hirvittävän hauskaa pelatessa ja nautin raidaamisesta täysin rinnoin.

Icecrown Citadelin aikoihin pidin noin kuukauden tai parin verran taukoa pelaamisesta, syytä en muista. Kiltakavereista läheisimmät olivat edelleen mukana kuvioissa, ja kun palasin peliin, minut pyydettiin heti mukaan Lich King 25-man progression raidiin. Raidasin jälleen jonkin verran, mutta kiltadraama asettui taas progressionin tielle ja perustimme lopulta oman 10-man killan. Itse en siis ollut niinkään osallisena (tai ainakaan syyllisenä) noihin draamoihin, mutta officerina jouduin aina niihin osallistumaan. Opinpahan ainakin sen, että draama kuuluu kiltaelämään ja se ei maailmaa kaada.

Cataclysmin ilmestyessä meillä oli siis tuo 10-man kilta, jonka kanssa raidasimme menestyksekkäästi muutamia kuukausia, kunnes itse kunkin kiinnostus wowiin alkoi näyttää hiipumisen merkkejä. Itse loggasin peliin vain raidien aikaan ja muutkin valittivat pelin menettäneen kirkkaimman hohtonsa. Niin siinä sitten kävi, että vaikka olin juuri maksanut peliaikaa kolmeksi kuukaudeksi, lopetin pelaamisen. Tarkoituksenani ei välttämättä ollut lopettaa kokonaan, mutta kun kuukauden tauon jälkeen ei edelleenkään wowin pelaaminen innostanut, hyväksyin sen tosiasian että en elää pelaa wowia.

Wowin lopettamista seurasi reilun puolen vuoden kausi jolloin pelailin vähän kaikenlaista etsiessäni uutta peliä, johon aikani tuhlata. Muutama kuukausi ennen julkaisuaan Star Wars: The Old Republic alkoi putkahdella esiin eri yhteyksissä ja päätin ottaa selvää mistä on kyse. Innostuin aivan hirveästi ja odotin peliä kuin kuuta nousevaa. Peli oli odotusteni veroinen ja sillä tiellä ollaan edelleen. Swtorista kuitenkin lisää omassa postauksessaan.